2 Macc 14

Nikanorln uskottomuudesta ja Ratsiksen kuolemasta. 1Kolmen vuoden perästä ymmärsi Juudas ja hänen joukkonsa, että Demetrius Seleukuksen poika Tripoliin paljolla väellä ja paljoilla haaksilla tullut oli, 2Ja maan voittanut, ja Antiokuksen edustusmiehensä Lysiaan kanssa lyönyt oli. 3Mutta Alkimus, joka ennen ylimmäinen pappi oli ollut ja kiusauksen ajalla häpiällisesti luopunut, ja nyt, ajatteli, ettei hän hengissä pysyä eikä jälleen ylimmäisen papin virkaan tulla taitanut, 4Meni kuningas Demetriuksen tykö ensimäisenä vuotena kuudettakymmentä toista sataa, ja vei hänelle kultaisen kruunun, palmut ja öljypuun oksat, jotka templin omat olivat, 5Ja ensimäisen päivän hän viivytteli, että hän soveliaan aikansa näkis hänen kiukkuunsa. 6Kuin Demetrius antoi kutsua hänen hallituksensa eteen ja häneltä kysyä, kuinka Juudalaisten menoin laita oli, ja mitä he tekivät? vastasi hän näin: Juudalaiset, jotka itsensä kutsuvat Juudalaisiksi, joidenka päämies Juudas Makkabealainen on, kehoittavat aina sotaa ja kapinaa, eikä suo valtakunnalle rauhaa; 7Ovat myös minulta isällisen kunniani, nimittäin pappeuden, ryövänneet; sen tähden olen minä tänne tullut: 8Ensisti kuninkaalle hyväksi, ja että minä uskollinen olisin; toiseksi, että minä myös mielelläni kansalleni neuvoa toimittaisin. Sillä senmuotoisella pahalla menolla koko meidän sukukuntamme hukkuu. 9Sentähden katsakaan kuningas niihin asioihin, ja kuuluisan hyvyytensä tähden maakuntaa ja koko meidän sukukuntaamme tässä asiassa neuvokoon ja auttakoon. 10Sillä niinkauvan kuin Juudas elää, on mahdotoin, että rauha maalla olis. 11Kuin hän nämät puhunut oli, julmistuivat myös ne muut Juudaa vastaan, ja kehoittivat Demetriuksen häntä vastaan; 12Että hän kohta kutsui Nikanorin, päämiehen elephanttein kalun päällä, ja asetti hänen päämieheksi Juudalaisia vastaan, 13Ja käski hänen Juudaan tappaa, ja hänen joukkonsa hajoittaa, ja Alkimuksen ylimmäiseksi papiksi panna. 14Silloin kokoontuivat Nikanorin tykö kaikki pakanat, jotka Juudas oli ajanut pois maalta, ja toivoivat Juudalaisten vahingosta itsellensä onnea. 15Kuin Juudas ja hänen joukkonsa kuulivat, että Nikanor oli tulossa heitä vastaan, ja pakanat joka haaralta joukottain hänen tykönsä tulivat, tuhkasivat he itsensä ja huusivat Jumalan tykö, joka kansaansa maailman alusta varjellut ja joukkoansa ilmeisesti auttanut oli. 16Kuin heidän päämiehensä heitä käski, nousivat he ylös, ja karkasivat vihollisten päälle vähän kaupungin Dessan tykönä. 17Mutta Simon, Juudaan veli, tarttui Nikanoriin, ja Nikanor olis pikimmältänsä lyöty, että viholliset hänen saavuttaneet olivat, ennenkuin hän heidät huomaitsi. 18Kuin Nikanor kuuli Juudaalla senkaltaisia tuimia miehiä olevan, jotka ei henkeänsä ja tavaraansa säästäneet isänsä maan tähden, pelkäsi hän, eikä tahtonut heidän kanssansa enää tapella, 19Vaan lähetti hänen tykönsä Possidoniuksen, Teodotuksen ja Matatiaan, rauhaa hänen kanssansa tekemään. 20Kuin he nyt kauvan sitä neuvoa pitäneet olivat, ja heidän päämiehensä väelle kaikki asiat tietää antanut oli, ja he asiasta sopivat, suostuivat he siihen sovintoon, 21Ja määräsivät yhden päivän, jona he molemmat yksinänsä piti tuleman yhteen. Kuin se päivä joutui, pantiin kummallekin istuin. 22Ja Juudas asetti monikahtoja haarniskoihin, ei kauvas siitä, ettei viholliset olisi tapaturmasti häntä pettäneet. Ja puhuivat toinen toisensa kanssa tarpeensa. 23Ja Nikanor oli Jerusalemissa kauvan, ja ei mitään tehnyt heitä vastaan, ja antoi sotaväkensä mennä pois. 24Ja piti Juudaan kunniassa kansan edessä, ja käytti itsensä ystävällisesti hänen kanssansa; 25Neuvoi myös häntä naimaan ja lapsia siittämään. Niin otti Juudas emännän, ja oli yhdessä sen kanssa hyvässä rauhassa. 26Kuin Alkimus näki nämät kaksi sopivan ja rauhan tehneen, meni hän jälleen Demetriuksen tykö ja kantoi Nikanorin päälle, että hän petolliseksi tullut oli; sillä hän oli Juudaan, kuninkaan vihamiehen, hänen siaansa ylimmäiseksi papiksi tehnyt. 27Niin käännettiin kuningas tämän pahanilkisen valheesta ja vihastui suuresti, ja kirjoitti Nikanorille, ettei hänelle millään muotoa se kelvannut, että hän Juudalaisten kanssa rauhan tehnyt oli, ja käski hänen kiiruusti ottaa kiinni Makkabealaisen ja Antiokiaan lähettää. 28Kuin tämä käsky Nikanorille tuli, tuli hän murheelliseksi, ja oli pahalla mielellä, ettei hän lupaustansa pitää taitanut, ja ei kuitenkaan Juudas mitään rikkonut ollut. 29Mutta kuitenkin, ettei hän kuningasta vastaan mitään tehdä tohtinut, aikoi hän hänen ottaa kiinni kavaluudella. 30Mutta kuin Makkabealainen ymmärsi, ettei hän niin ystävällisesti hänen kanssansa ollut kuin ennen, ja näkyi, ettei se mitään hyvää aavistanut, otti hän monikahtoja tykönsä ja lymytti itsensä hänen edestänsä. 31Mutta kuin Nikanor näki, että Makkabealainen hänen kavalasti ennättänyt oli, meni hän kauniisen pyhään templiin, ja käski pappein, jotka siellä uhrasivat, miestä sieltä antamaan ulos. 32Mutta kuin he korkiasti ja kalliisti vannoivat, ettei he tietäneet, kussa hän oli, ojensi hän oikian kätensä templin puoleen, ja vannoi: 33Jos ette minulle Juudaa sidottuna anna, niin minä tämän Jumalan huoneen kukistan ja alttarin maahan revin, ja panen Bakkuksen kauniin kirkon siihen siaan. 34Ja kuin hän nämät puhunut oli, meni hän sieltä pois. Mutta papit nostivat kätensä taivaasen päin, ja huusivat hänen tykönsä, joka aina meidän kansaamme varjellut on, ja sanoivat: 35Herra, vaikka et sinä mitään tarvitse, on se kuitenkin sinun hyvä tahtos ollut, että sinun templis, jossa sinä asut, meidän seassamme olis. 36Sen tähden, pyhä Jumala, jonka kaikki pyhät omat ovat, varjele vielä huonees, jonka me äskettäin puhdistaneet olemme, ettei sitä jälleen saastutettaisi, ja tukitse pahain suut! 37Mutta Nikanorille sanottiin Jerusalemissa olevan yksi mies vanhimmista, Ratsis nimeltä, joka isällisiä käskyjä rakasti, ja jolla joka paikassa hyvä kiitos ja senkaltainen ystävyys, että jokainen hänen Juudalaisten isäksi kutsui. 38Hänen päällensä oli myös ennen tätä aikaa kannettu ja häntä vainottu, ja oli henkensä miehuullisesti vaaraan antanut Juudalaisten uskon tähden. 39Kuin Nikanor näyttää tahtoi, kuinka kovin hän Juudalaisten päälle vihainen oli, lähetti hän enempi kuin viisisataa sotamiestä, ottamaan häntä kiinni. 40Sillä hän luuli, kuin hän hänen vangiksi saanut olis, heille suuren vahingon tehneensä. 41Mutta kuin he tornin porttiin, kussa hän oli, karkasivat, ja käskivät tulta tuoda, porttia sytyttääksensä, ja hän ymmärsi vankina olevansa, tahtoi hän itsensä pistää lävitse. 42Sillä hän tahtoi ennen kunnialla kuolla, kuin jumalattomain käsiin tulla, ja heiltä häpiällisesti pilkattaa; mutta siinä hädässä ei hän itsiänsä oikein osannut. 43Kuin he joukottain hänen tykönsä sisälle menivät, juoksi hän muurin päälle, Ja syöksi itsensä rohkiasti kansan sekaan. 44Mutta he välttivät, että hänellä siaa olis ollut. Ja hän putosi kuvettensa päälle, mutta vielä hän kuitenkin eli, 45Ja nousi vihoissansa ylös, vaikka hän kovin verta vuosi, ja haavat kipiät olivat, ja juoksi kansan lävitse, ja astui korkian kallion päälle. 46Kuin hänestä kaikki veri oli juossut ulos, otti hän kuitenkin suolet ruumiistansa, ja heitti ne sotamiesten keskelle, ja huusi Jumalan tykö, joka elämän ja hengen Herra on, että hän ne kaikki hänelle jälleen antais; ja niin hän kuoli. Tämän työn sopimattomuus selitetään tämän kirjan esipuheessa.